Tuliko sinusta se, mitä ajattelit jo lapsena? Harvastapa. Entä tuliko sinusta se, mitä ajattelit yläasteella tai lukioikäisenä? Ehkä jo vähän useammasta, mutta silti aika harvasta. Kyselin tätä lukijoilta Instagramissa, ja näytti siltä, että 80 % EI tullut ammatiltaan se, mitä ajatteli vielä lukioikäisenä. Postauksen loppuun keräsin niiden lukijoiden tarinoita, jotka antoivat luvan jakaa omansa. Kuulen mielellään myös sinun tarinan. Mistä haaveilit ja mihin päädyit mitäkin kautta. Voit hyvin jättää tämän kommenttina kommenttikenttään.
Itse haaveilin pienenä tutkimusmatkailijan urasta. Löytöretkeilemisestä. Syvän valtameren sukelluksista sukelluskapseleissa. Antarktiksen keskelle hiihtämisestä. Kaikkien arktisten alueiden tutkimisesta. David Livingstone oli jossain vaiheessa esikuvani.
Tutkimusmatkailu vaihtui yläasteen aikana konkreettisempaan haaveeseen biologian opettajan ammatista. Biologia ja kuvataide olivat suurimmat vahvuuteni. Opettajan ammatti vaihtuikin sitten lukiossa kuvataiteellisempaan alaan; arkkitehtiin ja siitä vielä tarkemmin maisema-arkkitehtiin. Vierailu arkkitehtitoimistossa lukion kolmannen luokan syksynä hajotti haaveet kertarykäyksellä. Se ei ollutkaan vain luovaa piirtämistä, vaan pääasiassa tietokoneella mallintamista ja hirveää kilpailua.
Lääkärin ammatti kävi mielessä ihan lukion alussa, mutta pääsykoekirjan nähtyäni, totesin, etten ikinä tule oppimaan sitä sisältöä ja jätin kirjan hyllyyn. Tulisiko minusta sitten biologian ja maantieteen opettaja? Ehkä geologi, koska maantiedekin kiinnosti. Lääkärin ammattia en ollut tosissani edes sen enempää ajatellut, koska lääkikseenhän on hirvittävän vaikea päästä, enkä ole opiskellut fysiikkaa tai kemiaa. Kunnes sitten jotain tapahtui lukion kolmannen vuoden marraskuussa, kun yhtäkkiä löytyi valtava motivaatio päästä lääkikseen. Biologia oli mun juttu, ja olin valtavan kunnianhimoinen mitä opiskeluun tuli, koulussa hikeksi, lukutoukaksi ja bilsaproksikin kutsuttu. Se tyttö, joka kävi hyppytunneillaan toisten luokkien bilsan tunneilla istumassa ja pätemässä… Lääkäri se olisi. Tykkään asiakaspalvelusta, biologiasta, psykologiasta ja ihmisten kanssa juttelusta. Osittain mukana oli varmasti myös sitä kunnianhimoa. Niinpä opiskelin sitten itsenäisesti kemian ja fysiikan.
Lukion jälkeen en heti päässyt lääkikseen. Kävin myös biologian pääsykokeissa, ja ehdinkin sitten opiskella vuoden biologiaa yliopistolla. Silloin mietin, että meribiologin ura voisi olla myös kiehtova. Professorit biologian laitoksella eivät puhuneet kovin kannustavasti työnäkymistä, joten motivaatio sen vuoksi hieman lopahti. Aloin uudestaan miettiä opettajan uraa, jos en pääsisi toisella hakukerralla lääkikseen. Samaan aikaan ruoka alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Elintarviketieteet olivat biologian kanssa samalla Viikin kampuksella ja siellä muotoutui myös käsitys vähän, mitä sen opiskelu voisi olla ja sekin alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Hain sitten sekä elintarviketeknologialle että lääkikseen. Molemmat tärppäsi, mutta totta kai lähdin lääkikseen..:) Ja tällä tiellä iloisesti ollaan. Kuuden vuoden opiskeluihin mahtui tietysti omat heikot hetkensä ja epäilykset alan sopivuudesta itselleni, haaveet vaihtaa kokiksi ja catering-yrittäjäksi (mistä myös blogi sai alkuna. Blogi toimisi CV:nä kun yrittäisin päästä harjoittelijaksi catering-firmaan), mutta lopulta olen erittäin tyytyväinen nykyiseen työhöni lääkärinä. Se tuo valtavasti merkityksen tunnetta ja mahdollistaa auttamisen sekä tutustumisen ihmisten ajatuksiin, huoliin, iloihin ja tarinoihin.
Biologia olisi varmasti voinut olla myös hyvä ura! Monetkin kaverini biologialta tekevät tutkimusta nyt ympäri maailmaa mielenkiintoisissa luontokohteissa..
Ei minusta tullut myöskään catering-yrittäjää, vaan sen sijaan blogista huomaamattaan ja hiljalleen muotoutui minulle keinoksi tehdä ruokaharrastuksesta sivutyö. Eipä sitä osannut blogia perustaessa edes ajatella, että tätäkin kautta voisin saada töitä vaikka kehittelemällä reseptiikkaa yrityksille! Puhumattakaan valokuvauksesta! Valokuvaus kiinnosti kyllä jo nuorempana, mutta enemmän olin silti innostunut piirtämisestä, maalaamisesta ja pienoismalleista, ja valokuvia oli lähinnä kiva ottaa muistoksi. Valokuvaus sytytti uudestaan sen luovuuden ja taiteilijamaisuuden, mitä itsessäni hyvin paljon vielä yläasteella olikin. Nykyään siis olen päätynyt työskentelemään osa-aikaisesti lääkärinä ja osa-aikaisesti valokuvaaja-/ruoka-alan yrittäjänä.
Monesti tuntuu, että omalla alallani varsinkin ihmiset ovat hyvin järjestelmällisiä ja selkeäkatseisia. He tietävät, missä ovat töissä kahden vuoden päästä, erikoistumispolut on mietitty, väitöskirja on tekeillä ja sillekin on tavoiteaika, tiedetään koska haluttaisiin hankkia lapset ja ehkä jo ajateltu, missä tullaan asumaan ja mihin kouluun lapset menevät. Siinä saa kokea itsensä aikamoiseksi haaveilija-haahuilijaksi.
”Mihin aiot erikoistua?” ”Siis etkö sä aio tehdä väitöskirjaa?”– näitä kysymyksiä kuulee jatkuvasti. Sivusta Markuksen väitöskirjaprojektia seuranneena en todellakaan aio lähteä sille polulle. Arvostan niitä, jotka jaksavat. Enkä ole asettanut mitään paineita erikoistumiselle. Tiedän, mikä minua kaikista eniten ainakin teoreettisesti kiinnostaa (lastenpsykiatria), mutta toisaalta viihdyn nykyisessä työpaikassani erittäin hyvin (nytkin saan olla jo lasten kanssa ja työskennellä mielenterveysasioiden kanssa), etten ota paineita sille uralle lähtemisestä. Ei aina tarvitse vain edetä, vaan nytkin voi olla hyvä. Erikoistuminen tietää pakollisia päivystyksiä viisipäiväisen päivätyöviikon päälle. Useilla erikoisaloilla se tietää myös pakollista väitöskirjan tekemistä. Erikoistuminen myös tietäisi pitkää taukoa blogille. Kun kerrankin on tyytyväinen elämäntilaanteestaan, niin tästä voisi hetken nauttia :D. Katsotaan sitä erikoistumista sitten, kun oikealta hetkeltä tuntuu :).
Koko elämä voi olla oman jutun löytämistä, mutta pääasia, että lähtee kokeilemaan jotain
Omankin työni kautta törmään siihen, kuinka nuoria ahdistaa, että urapolku pitäisi tietää jo lukiossa. Yhteiskuntakin yrittää tätä kohti. Mutta omasta kokemuksesta sitä oppi paljon paremmin vasta opiskelemaan lähdettyeen, mitä eri aloja on edes olemassa! Lukiossa tuntee nämä yleiset kauppis, oikis, lääkis ja opettajan ura – ja muutamat muut. Se, että lähti opiskelemaan biologiaa Viikin kampukselle avasi samalla silmiä, mitä kaikkia mielenkiintoisia aloja esimerkiksi maa-ja metsätaloustieteellisessä on, joista ei ole koskaan kuullutkaan! Harvemmin vain kotiin makaamaan jääminen auttaa selkeyttämään, mitä elämältään haluaisi. Pikemminkin kokemuksen kautta oppii, mikä olisi se oma juttu. Lähtee vain tekemään ja kokeilemaan. Useimmat päätyvätkin ammattiinsa sattuman kautta.
Lukijoiden vastauksissa korostui se, että kyllä ihan nelikymppisinäkin voi olla vielä ihan ”hukassa”, mitä elämältään haluaisi ja minkälaista työtä haluaisi. Alla jaan joitakin teidän lukijoiden tarinoita – niihin, joihin annoitte luvan. Niistä välittyy hyvin se, miten ammatti voi moneenkin kertaan vaihtua, kunnes ns.se oikea löytyi – tai sitten ei ole edelleenkään löytynyt.
Lukijoiden tarinoita
4 kommentit
Rupesin miettimään, että onko mulla ollu joku toiveammatti… tuntuu siltä, että ei oo. Jotkut asiat on kiinnostanut, esim valokuvaus, ompelu (on varmasti enemmänkin asioita mut en muista), mutta ei kiinnostanut tarpeeksi että se kiinnostus pysyis yllä. Lukiossa kiinnosteli maantiede, ja päädyin opiskelemaan geologiaa kun se vaikutti kiinnostavimmalta. Opiskelut meni ihan ok ja kun töitä ei löytynyt valmistumisen jälkeen niin valitsin jatko-opinnot. Heitin hanskat tiskiin viime vuonna loppuunpalamisen jälkeen. Tällä hetkellä teen geologin hommia Pohjois-Ruotsissa ja se tuntuu oikeammalta kuin jatko-opinnot, mutta en tiedä jos tämä on se toiveammatti. Toistaiseksi ainakin viihdyn, ja se on selvä että mulle sopii paremmin käytännöllinen tekeminen. Toiveammatti olis ehkä kotona hengailu ja neulominen ja vaeltaminen 😀
Kiitos kun jaoit tarinasi :). Kuulostaa tutulta :). Tai se, että on hyvin monia kiinnostuksen aiheita, jotka vähän vaihtelevat.
Minun lapsuuden haaveammattini olivat myös hyvin vaihtelevia. Päällimmäisinä muistan, että halusin olla eläinlääkäri tai salapoliisi. No lukiossa haahuilin enemmän tai vähemmän hukassa ja kirjoitusten jälkeen pidin välivuoden, jolloin tein kassa- ja varastohommia. Laitoin yhteishaussa summassa hakuja menemään, koska ”jonnekin piti hakea” ja pääsin vahingossa opiskelemaan sairaanhoitajaksi. No kävin koulut ja haahuilin seuraavaksi työelämässä 6 vuotta vaihtaen usein työpaikkaa ja erikoisalaa. Mihinkään en kokenut soveltuvani ja hakeuduin seuraavaksi opiskelemaan laboratorioalaa. Valmistuin viime syksynä ja nyt olen omalla alalla vakityössä, mutta palkka on olematon ja työkin yksitoikkoista, koska työllistyin alan ”matalimmalle pykälälle” enkä sinne paikalle, mihin koulutukseni minua yli 3 vuotta valmensi. Nyt aion omatoimisesta opetella koodaamaan ja hakeutua esim. terveysteknologian pariin töihin. Mieheni on ohjelmistokehittäjä ja hän lupasi valmentaa ja opettaa minua alalle, että ihan yksin en ole opettelemassa 🙂 Polku on siis vielä kesken, mutta toivottavasti seuraavan 10 vuoden aikana löytyisi jo se lopullinen sijoituspaikka.
Nykyinen suuntaus jossa oma ala pitäisi tietää jo lukion alussa on hirmu pelottava. Kuten noista tarinoistakin näkee, niin harva sitä tietää, mihin mikin ala vie. Yliopiston sisällä pitäisi ehdottomasti helpottaa pääaineen vaihtamista!
Itse pääsin opiskelemaan lapsuuden haaveammattia, mutta opintojen mittaan tajusin, ettei tämä ole oma juttu. Löysin onneksi harjoittelun kautta uuden suunnan, eikä pääainetta tarvinnut vaihtaa. Harmi vain ettei nykyisellä paikkakunnalla ole alan töitä tarjolla. Pähkin nyt siten, mihin ryhdyn päälle 35-vuotiaana.